17.7.2014

Kissanpäiväkimara

Jep, mä en vain osaa olla ilman tätä hommaa...

Uusi blogi avattu TÄÄLLÄ.

18.4.2014

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?

Tämä on koko blogiurani vaikein postaus. Enpä ole ennen pillahtanut itkuun kesken postauksen kirjoittamisen. Oman blogini takia en itseasiassa vielä koskaan ole itkenyt, vaikka muiden postaukset ovat saattaneetkin koskettaa niin että kyyneleet on nousseet silmiin. Bloggaus on ollut osa mun elämääni niin kauan, etten edes muista, koska perustin aivan ensimmäisen blogini Livejournalin puolelle. Sitten tuli Vuodatus, pari vuotta myöhemmin Blogger. Bloggerin puolella olen blogannut yli viisi vuotta. Oon kasvanut näiden viiden vuoden aikana ihan mielettömästi, mun elämä on muuttunut täysin. Mä olen aika kaukana siitä epävarmasta 19-vuotiaasta, joka kirjoitti ensimmäistä postaustaan Living like me -blogiin Torniossa.

Viimeisen puolen vuoden ajan olen yrittänyt antaa tekohengitystä rakkaalle harrastukselleni, mutta tämä ei vain enää herätä mussa tarpeeksi vahvoja tunteita, että pystyisin jatkamaan niin, että olisin tyytyväinen. Viimeisen reilun kuukauden aikana olen päivittäin miettinyt blogiani, vuorotellen pyöritellyt mielessäni postausideoita jatkoa varten ja muotoillut päässäni tätä. Viimeistä postaustani. Tavallaan nytkin tekisi vielä mieli kirjottaa, mutten vain saa postauksia toteutettua. Tietyllä tavalla jopa vähän pelottavaa lopettaa harrastus, joka on antanut mulle niin paljon. Blogin kautta oon saanut itsevarmuutta, inspiraatiota, uusia näkökulmia, ystäviä, lukemattomia rentouttavia ja hauskoja hetkiä. Ja nyt mä olen luopumassa kaikesta tuosta.

En sano, ettenkö enää koskaan bloggaisi. Tällä hetkellä haluan vain keskittyä aivan muihin asioihin elämässäni. Haluan kiittää niitä lukijoita, jotka ovat seuranneet mua vuosikaudet. Teidän takianne tämä on ollut mulle yksi merkittävimmistä harrastuksistani ikinä. Haluan kiittää niitä ystäviä, joita oon tämän harrastuksen kautta saanut, te tiedätte kyllä, keitä ootte ♥ Haluan kiittää kaikkia kivoja, koskettavia, rakentavia ja hauskoja kommentteja jättäneitä, te ootte tehneet tästä hommasta hauskaa.

Mua voi seurata edelleen Instagramissa nimellä @TiinaSteps, jos joku niin tahtoo. Blogi pysyy edelleen avoinna, ainakin jonkin aikaa. Ei mulla ole tarvetta piilottaakaan tätä. Lupaan myös ilmoitella jotain kautta, mikäli joskus palaan blogimaailmaan muutenkin kuin lukijana.

Viime aikoina oon kuunnellut paljon Samuli Putroa ja Herra Ylppöä, ja tää seuraava biisi kuvastaa aika hyvin niitä ajatuksia, mitä mä olen viime vuosien aikana pyöritellyt päässäni edetessäni elämässäni. Ja tällä biisillä on musta ihan sopivaa päättää tämä blogi. Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?


12.3.2014

Z Hotel NYC


Kun me oltiin varattu lennot häämatkaa varten, alettiin etsiä hotellia New Yorkista. Mitään hääsviittiä me ei kaivattu, mutta haluttiin kuitenkin panostaa vähän enemmän, kuin ihan yksinkertaisimpaan ketjuhotellin huoneeseen. Aluksi suunniteltiin, että otettaisiin hotelli ihan Manhattanilta, mutta siinä googlaillessa törmättiin johonkin muuhun...

Z Hotel NYC nousi lopulta parhaaksi vaihtoehdoksi, joten varattiin huone sieltä. Vaikka hotelli ei ole Manhattanilla vaan Long Island Cityssä, ilmainen kuljetus keskustaan ja takaisin tunnin välein ja Manhattania edullisempi hintataso tasasi puntit sijainnin kanssa. Muutoin hotellissa viehätti kuvien perusteella persoonallinen sisustus, mahdollisuus aamupalaan hotellilla, loistavat arvostelut TripAdvisorissa ja ennen kaikkea loistava näköala. Kaikista huoneista on näköala joen yli Manhattanille ja Queensboro Bridgelle ja kesäisin hotellin katolla toimii baari. 


Reissun jälkeen voin vain todeta, että valinta osui ihan nappiin. Palvelu oli koko ajan erittäin ystävällistä, näköalat kuudennesta kerroksesta odotetusti loistavat ja homma pelitti muutenkin kaikin puolin. Huone oli pieni, mutta mukava, sänky ja tyynytkin juuri mun makuun. Erityisesti mä tykkäsin tuosta seinämaalauksesta, joka on kuulemmajoka huoneessa erilainen. Käytiin myös muutaman kerran syömässä hotellin ravintolassa iltaisin, ja ei voi kuin kehua burgereita. Hintataso ei ravintolassakaan ollut paha, en muista että listalla olisi ollut yhtäänyli 20 dollarin annosta. Kuljetus keskustaan ja takaisin oli aina ajallaan, vaikka pari kertaa minibussi tulikin täyteen, jolloin hotellilta lähtiessä saatiin toinen kyyti ja kaupungilta lähtiessä odotettiin parikymmentä minuuttia, että kuski tuli uudestaan hakemaan. Hotelli järjesti edullisen kyydin myös lentokentälle lähtiessä. Kyyti olisi kuulemma ollut mahdollista saada jo saapuessa kentältä hotellille, mutta ei tajuttu edes tiedustella sitä etukäteen.


Pientä miinusta hotellille tulee siitä, että huoneen huonoäänieristys kadulle päin ja kovaääninen ilmastointi häiritsivät vähän unta sekä siitä että aamupalalla ei ollut tarjolla ollenkaan tuoreita hedelmiä tai vihanneksia. Kaiken kaikkiaan oltiin kuitenkin tosi tyytyväisiä, ja puhuttiinkin jo, että jos ja kun lähdetään New Yorkiin seuraavan kerran, mennään samaan hotelliin.

11.3.2014

Tämä ei ole plussablogi

Tää aihe on pyörinyt mulla mielessä jo pitkään, mutta kesti kauan, ennen kuin sain ajatukseni muotoiltua tekstiksi järkeväksi kokonaisuudeksi.

Silloin, kun mä aloitin Bloggerin puolella bloggaamisen viisi vuotta sitten, plussakokoisia bloggareita ei juuri ollut. Itseni lisäksi tiesin yhden. Nykyään, etenkin More to Loven tyttöjen menestyksen, myötä pluskokoiset naisetkin on rohkaistuneet bloggaamaan, mikä on aivan mahtava juttu. Yksi asia mua on kuitenkin alkanut häiritä. Mä vähän karsastan lokerointia "plussablogeihin" ja "niihin muihin". Saman tyylisiä juttujahan me kaikki kuitenkin blogeissamme kirjoitetaan koosta huolimatta. Eihän pitkien naistenkaan blogeja erikseen lokeroida "hongankolistajablogeihin" tai vaaleatukkaisten blogeja "blondiblogeihin", joten miksi vaatekoon tulisi olla se lokeroiva tekijä?


Vaatekoko on toki yhdistävä tekijä bloggareiden välillä, mutta itse pidän sitä yhtä triviaalina seikkana kuin vaikka silmien väriä tai kengän kokoa. Siksi tuntuu hassulta, että osa pluskokoisista bloggareista tuo sen kokonsa esille parhaimmillaan jo blogin nimessä tai viimeistään blogin esittelytekstissä. Blogin sisältö ei sitten välttämättä eroa "standardikokoisten" bloggareiden tuottamasta sisällöstä juuri lainkaan. Plussablogin kun mieltäisin enemmän sellaiseksi, jossa tätä plussakokoisuutta ja plusmuotia käsiteltäisiin enemmänkin. Vastakkainasettelu ja lokerointi vaatekoon perusteella on aika turhaa, jos vaatekokoa 36 käyttävä Maija ja kokoa 46 käyttävä Liisa molemmat kertovat lifestyleblogeissaan vaikkapa matkustamisesta, sisustamisesta ja tyylistään. Juuri sen takia mä en itse koekaan kirjoittavani plussablogia, vaikka olenkin itse pluskokoinen bloggari.

Välillä tuntuu myös, että se itsensä "plussabloggariksi" kategorisoiminen vähän yllyttää anonyymien intoa huomautella bloggarin painosta ja toisaalta vahvistaa sitä välillä pinnalle nousevaa myyttiä siitä, että plussakokoisen ihmisen elämä pyörii vain painon, vaatekoon, ruuan ja laihduttamisen ympärillä. Mä olen loppujen lopuksi huomannut sen, että mitä enemmän tuon itse kokoani esille, sitä enemmän saan kommentteja siihen liittyen. Kun kirjoitin viime vuonna enemmän elämäntaparemontista, sain parhaimmillaan kommentteja siitä, miten yksi lasillinen luomutuoremehuakin on pahasta ja lihottavaa. Vastaavasti kun en itse tuo kokoani esille, ei myöskään haukkumiskommentteja tai "hyvää tarkoittavia neuvoja" tule. Siksi tämänkin postauksen kirjoittaminen on mietityttänyt, sillä todennäköisesti tämän jälkeen saa taas niitä kommentteja odotella.


Tämä ei siis ole plussablogi, vaan lifestyleblogi, jota kirjoittaa pluskokoinen nainen. En tietenkään pahastu, jos joku tämän blogin plussablogiksi luokittelee, mutta en vain itse koe että vaatekokoni on tässä blogissa se suuri tekijä, jonka perusteella tämä lyödään lokeroon tai toiseen. Mä en myöskään usko, että mun vaatekoko on kovinkaan monelle lukijalle juuri se juttu, minkä takia tätä blogia luetaan. Vai onko? Mikä teidät saa palaamaan tänne yhä uudestaan?

Manhattanin valot

Huomenta! Ollaan taas Oulussa, päästiin kotiin  eilen vähän ennen puolta päivää ja ehdittiin käydä ruokakaupassa, purkaa laukut ja pussailla noita meidän vauvoja viikon edestä, joten tänään saan ottaa ihan rennosti. J tosin joutui jo töihin... Vaikka eilen mentiin puolikuolleina nukkumaan siinä kymmenen aikaan, herättiin tänään molemmat jo ennen kuutta. Mulla alkaa koulu tosiaan vasta huomenna, joten on ihan mahtavaa, että saan yhden päivän vielä levätä. Muutama viime viikko kun on mennyt niin kovaa tahtia eteenpäin häävalmisteluiden ja koulun kanssa, eikä tuolla reissussakaan varsinaisesti makoilemaan ehtinyt.

Vaikka meidän unirytmi oli New Yorkissa suurimmaksi osaksi sellainen, että herättiin ennen seitsemää ja oltiin unten mailla ennen yhdeksää, ehdittiin me näkemään kaupunkia myös pimeään aikaan. Osuttiin myös Top of the Rockiin juuri oikeaan aikaan niin, että nähtiin maisemat niin päivänvalon aikaan kuin auringonlaskun jälkeenkin. Ja onhan noi näkymät aika mahtavat...


Times Squaren valotaulut halusin myös nähdä ilta-aikaan. Siksipä lähdettiin yksi iltapäivä ihan tietoisesti paljon myöhemmin liikenteeseen, jotta tulisi varmasti myös viivyttyä kaupungilla tarpeeksi myöhään. Mä en ole parhaimmillani ihmismassojen keskellä ja mua lähinnä ärsyttää erilaisia turistikierroksia tyrkyttävät ja tippiä kerjäävät tyypit, mutta kyllä tuo paikka on silti näkemisen arvoinen pimeällä. Onneksi noita tyrkyttäjiä ei ollut juuri ollenkaan noiden isoimpien turistikeskittymien ulkopuolella.

Yksi juttu mikä mut vähän yllätti New Yorkissa oli se, miten turvallinen fiilis tuolla loppujen lopuksi kuitenkin oli, kertaakaan ei tullut sellainen vainoharhainen olo että olisi pitänyt puristaa laukkua kaksin käsin varkaiden pelossa tai muuten varoa joitain paikkoja tai ihmisporukoita erityisesti. Toki asia voisi olla eri jos oltaisiin yöelämässä pyöritty enemmän.


Mulla olisi aivan järjetön määrä kuvia ja postattavaa New Yorkista vieläkin, mutta ehkä mä vähän tiivistän tota materiaalia pariin-kolmeen postaukseen kymmenien sijaan. Oon muutenkin tässä väsäillyt muutamia muita postauksia valmiiksi esimerkiksi siitä bucket lististä, josta mainitsin aiemmin ja kunhan saan meidän hääkuvat kuvaajalta teen jonkinlaisen postauksen häistäkin. 

Mutta nyt musta tuntuu vähän siltä, että mä käyn vielä ottamassa pienet aamu-unet. Kivaa tiistaita tyypit!