18.4.2014

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?

Tämä on koko blogiurani vaikein postaus. Enpä ole ennen pillahtanut itkuun kesken postauksen kirjoittamisen. Oman blogini takia en itseasiassa vielä koskaan ole itkenyt, vaikka muiden postaukset ovat saattaneetkin koskettaa niin että kyyneleet on nousseet silmiin. Bloggaus on ollut osa mun elämääni niin kauan, etten edes muista, koska perustin aivan ensimmäisen blogini Livejournalin puolelle. Sitten tuli Vuodatus, pari vuotta myöhemmin Blogger. Bloggerin puolella olen blogannut yli viisi vuotta. Oon kasvanut näiden viiden vuoden aikana ihan mielettömästi, mun elämä on muuttunut täysin. Mä olen aika kaukana siitä epävarmasta 19-vuotiaasta, joka kirjoitti ensimmäistä postaustaan Living like me -blogiin Torniossa.

Viimeisen puolen vuoden ajan olen yrittänyt antaa tekohengitystä rakkaalle harrastukselleni, mutta tämä ei vain enää herätä mussa tarpeeksi vahvoja tunteita, että pystyisin jatkamaan niin, että olisin tyytyväinen. Viimeisen reilun kuukauden aikana olen päivittäin miettinyt blogiani, vuorotellen pyöritellyt mielessäni postausideoita jatkoa varten ja muotoillut päässäni tätä. Viimeistä postaustani. Tavallaan nytkin tekisi vielä mieli kirjottaa, mutten vain saa postauksia toteutettua. Tietyllä tavalla jopa vähän pelottavaa lopettaa harrastus, joka on antanut mulle niin paljon. Blogin kautta oon saanut itsevarmuutta, inspiraatiota, uusia näkökulmia, ystäviä, lukemattomia rentouttavia ja hauskoja hetkiä. Ja nyt mä olen luopumassa kaikesta tuosta.

En sano, ettenkö enää koskaan bloggaisi. Tällä hetkellä haluan vain keskittyä aivan muihin asioihin elämässäni. Haluan kiittää niitä lukijoita, jotka ovat seuranneet mua vuosikaudet. Teidän takianne tämä on ollut mulle yksi merkittävimmistä harrastuksistani ikinä. Haluan kiittää niitä ystäviä, joita oon tämän harrastuksen kautta saanut, te tiedätte kyllä, keitä ootte ♥ Haluan kiittää kaikkia kivoja, koskettavia, rakentavia ja hauskoja kommentteja jättäneitä, te ootte tehneet tästä hommasta hauskaa.

Mua voi seurata edelleen Instagramissa nimellä @TiinaSteps, jos joku niin tahtoo. Blogi pysyy edelleen avoinna, ainakin jonkin aikaa. Ei mulla ole tarvetta piilottaakaan tätä. Lupaan myös ilmoitella jotain kautta, mikäli joskus palaan blogimaailmaan muutenkin kuin lukijana.

Viime aikoina oon kuunnellut paljon Samuli Putroa ja Herra Ylppöä, ja tää seuraava biisi kuvastaa aika hyvin niitä ajatuksia, mitä mä olen viime vuosien aikana pyöritellyt päässäni edetessäni elämässäni. Ja tällä biisillä on musta ihan sopivaa päättää tämä blogi. Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?